Tänään saimme taas kokea miten mahtava on Suomen luonto.
Sukellus noin sata vuotiaan aarnimetsän uumeniin ratsain on
ikimuistoinen kokemus.
Se oli sellaista Punahilkka-tarinan hiljaista satumetsää, huikaisevan korkeine
kuusineen ja pystyyn kuolleine keloineen.
Edessämme mutkitteli havunneulaspolku, jonka toisinaan katkaisi polun ylise kaatuneet tuulenkaadot.
Niitä etupäässä kierreltiin, matalimmat harpottiin yli.
Hämärä ja vihreän lukemattomat sävyt loivat metsään lähes unen omaisen tunnelman...
Oikealla villkkui hetken järvi puiden lomasta.
Sitten vasemmalla polun varressa avautui jännittävä suo pitkospuineen... siellä heleän vihreät, houkuttelevan pehmeät sammalmättäät ympäröivät sysimustia suonsilmäkkeitä.
Niitä katsellessa olin iloinen siitä, että metsäpolku oli kuiva ja turvallinen. Kavionjäljetkään eivät uponneet sen kovaan pintaan.
Ja hevoset tuntuivat suorastaan kuuluvan juuri tähän vanhaan maisemaan.
Katsellessani takanani kopsuttelevaa Topi-ruunaa, se oli kuin liinaharjainen savottahevonen vuosien takaa.
Tässä metsässä aika on selvästi pysähtynyt sadan vuoden taa.
Ylitimme pienen puusillan ja ihmettelin luonnon hiljaisuutta ja rauhaa, jota voi löytyä vain aarnimetsästä.
Ei kuulunut edes linnun laulua, ei risaustakaan.
Nykyajan kiireiset kaupunki-ihmiset eivät enää tiedä tällaisesta rauhasta mitään...
Mutta ehkä sinäkin voit joskus nousta kanssamme ratsaille ja sukeltaa sisälle satumetsään.
Voit löytää yllättäen jotakin sellaista, mitä et ole osannut koskaan edes kaivata.
